Nimiä muutettu (voi olla vähän sekavuutta) tarpeen mukaan.
Mutta sitten tulivat sodat!
Sotia todella käytiin. Itse asiassa niitä käytiin niin paljon, että vuosia 1964-1969 elämässäni voitaisiin kutsua sotien ajaksi - ja olipa jokunen taistelu vielä tätä myöhemminkin, viimeisimmät jopa 70-luvun alussa.
Mistä kaikki oikeastaan alkoi? Mikä oli syynä sotiin? Olen miettinyt asiaa, ja en oikeastaan voi tulla muuta kuin siihen johtopäätökseen, että kyseessä olivat "poliittiset" sodat. Minä edustin rikasta kapitalistiluokkaa ja vastapuoleni köyhää työväestöä. Olettamusta tukee sekin, että jopa vihollisteni vanhemmat hyväksyivät lapsiensa harjoittaman terrorin minua vastaan "oikeana asiana". Rikkaiden pennun piti kärsiä. No, olihan tietysti muitakin syitä.
Satunnaisia kahinoita, lumisotia jne. oli tietysti aina ollut poikaporukoiden kesken, mutta varsinainen pitkäaikainen sotatila alkoi siitä, kun Halosen Kalle ja Hilvosen Harri kerran hakkasivat ja suorastaan kiduttivat minua ollessani heidän kanssaan leikkimässä kelkkamäessä Ylätalolla. Tämä tapahtui ilmeisesti joskus kevättalvella 1964.
Kiusaamista jatkui koulussakin, ja silloin eräät minua vanhemmat Saapolan ja Pannusen pojat sattuivat havaitsemaan asian. He ilmoittautuivat yllättäen suojelijoikseni ja pyysivät minua kertomaan, mikäli kiusaaminen vielä jatkuisi. Oliko heidän motiivinaan vain sopivan syyn saaminen vanhojen vihollisuuksien uudelleen aloittamiselle ylätalolaisia vastaan, vai tunsivatko he todella sympatiaa minua kohtaan - tätä voidaan vain arvailla. Joka tapauksessa Pannusen "komppanian" ja ylätalolaisten välillä oli käyty sotia aiemminkin.
Kun kiusaamiseni jatkui, kerroin siitä Saapolan ja Pannusen pojille. Sodan muodollinen syy oli näin olemassa, ja vielä samana päivänä sekä ylätalolaiset että Pannusen kopla alkoivat koota "armeijaa" sotaa varten. Koulun loputtua Pannusen pyöräkorjaamon pihalla valmistettiin jo täyttä päätä ruoskia mopon vaijereista sekä tehtiin muita sopivia aseita. Komppania varustautui sotaan pitkäaikaisen sotakokemuksen tuomalla tehokkuudella. Komppaniaan kului kolmisenkymmentä poikaa, mm suuri osa minun luokkani pojista. Vastapuolella, Ylätalon komppaniassa, "sotilaita" oli saman verran. Taistelijoiden ikä oli keskimäärin 10-15 vuotta. Eräässä vaiheessa kuitenkin "säädettiin" osallistujien alaikärajaksi 10 vuotta, mutta tässä asiassa toki joustettiin minun ja lähimpien kavereitteni kohdalla.
Entä lopputulos? Ennen kuin mennään siihen, tarkastellaanpa itse sotatapahtumia.
Pannusen pyöräkorjaamon pihalle kerääntyi siis suuri joukko poikia valmistamaan aseita tulevaa taistelua varten. Taisteluun ei kuitenkaan lähdetty suoraan koulumatkan päätteeksi, vaan ainakin osa taistelijoista ehti käydä jättämässä koulureput kotiinsa ennen uutta kokoontumista Pannusen pihamaalla. Kun soturit vihdoin olivat paikalla ja valmiina aseineen, lähti koko komppania marssiman yhdessä pitkässä rivissä kohti Ylätaloa.
Ylätalon komppania oli myöhässä omassa varustautumisessaan, ja kun Pannusen komppania marssi nelostietä pitkin Ylätalon ohi, ylätalolaisista ei ollut hyökkääjiksi. Itse asiassa heidän vähäinen joukkonsa katseli pelokkaana Ylätalon pihasta kykenemättä tekemään mitään.
Pannusen komppanian marssi jatkui Hoviniemen pihatietä pitkin sahalle ja edelleen lautatarhalle ja järven rannassa oleville proomuille. Sinne jäätiin odottelemaan. Kovin kauan ei tarvinnut odotellakaan, kun havaittiin pari- kolme ylätalolaista tiedustelijaa hiiviskelemässä ratojen alla. He onnistuivat kuitenkin pakenemaan.
Kun ylätalolaisten hyökkäystä ei kuulunut, totesi sodanjohto, että mitään taistelua ei taida tullakaan ja päätti lähteä joukkoineen kotiin. Reitti Pannusen "tukikohtaan" kulki tällä kertaa Ylätalon alapuolista entistä Mustansuon tietä, ja siitä edelleen ylös vanhaa Kennään tien jatkoa nelostietä kohti. Vihollisuuksiin ei oltu varauduttu, ja ylätalolaisten hyökkäys, juuri kun Pannusen komppania oli lähestymässä nelostietä, tapahtui täytenä yllätyksenä. Yllätetty komppania joutui pakokauhun valtaan ja kaikki juoksivat minkä jaloistaan pääsivät kohti nelostietä ja edelleen sen yli kohti turvallisempia maisemia. Ylätalolaiset seurasivat huutaen perässä ja heittelivät kaikella mitä käteensä saivat, lähinnä kävyillä, puukapuloilla ja muilla kohtalaisen vaarattomilla esineillä.
Sitten kun Pannusen komppanian johto sai pakenevan joukkonsa pysähtymään nelostien taakse, ilmestyi ylätalolaisten joukkoon Halosen Kallen isä, "Eemi" ja piti pientä puhuttelua joukoille. Taistelut päättyivät sillä kertaa siihen ja Pannuset jupisivat kotimatkallaan, että hyvähän niiden on, kun on aikuisia sotajoukoissa. Näillä aikuisilla ei kuitenkaan ollut paljonkaan tekemistä sen kanssa, että Pannusen komppania oli hävinnyt tämän ensimmäisen taistelun. Mutta oli uusia taisteluita.
Seuraavana päivänä koulun pihalla oli kaksi poikajoukkoa: Pannuset ja ylätalolaiset. Välitunneilla piti kumpikin puoli sotaneuvotteluja ja suunnitteli tulevaa taistelua.
Nelostie-Matalalahti -akselilla sotaa taas käytiin. Ylätalolaiset olivat linnoittautunet Matalanlahden vanhoille proomuille ja olivat onnistuneet sieppaamaan vangeikseen vakoilumatkalle lähteneet "Suutarin" Reijon ja erään toisen Pannusen komppanian vanhimpiin taistelijoihin kuuluneen pojan. Kidutus oli ankaraa, ja kun vangit lopulta hakattuina ja kyyneleet silmissä hoippuivat nelostiellä odottavien tovereidensa luokse, laski se taistelumoraalia aika tavalla ja loi pelkoa. Jos kerran Pannusen komppanian vahvimmille ja rohkeimmille sotilaille voi käydä näin, mikä voisikaan olla muiden kohtalo.
Jonkin aikaa kun odoteltiin, ylätalolaiset hyökkäsivät ns. Rantalan pellon ylitse. Ruoskat vinkuivat ja kivet lensivät. Vaikka Pannusen komppanian puolustusasemat olivat hyökkääjiin nähden mitä parhaat, onnistuivat ylätalolaiset murtamaan jostakin kohdasta puolustuksen ja nousemaan jyrkähköä pengertä ylös nelostielle. Ja jälleen alkoi paniikki Pannusten keskuudessa. Hysteerisimmäksi pakoon juoksijaksi osoittautui eräs Tarrin Pekka, vaikka hän kuuluikin komppanian ylimpään päällystöön. Jopa meidän nuorimpien sotijoiden mielestä komppaniallamme olisi ollut edellytyksiä taisteluun, mutta minkäs mahtoi kun johtajat pinkoivat ensimmäisinä pakoon.
Nelostiellä etelään päin juostessamme eräät ylätalolaisten suuret pojat, kuten Varnasen Kari ja Hilvosen Unto saavuttivat meidät hitaimmat pakenijat, mutta eivät tehneet meille mitään. Varnasen Karin pitkä, kiilahihnasta tehty ruoska pyöri kuin helikopterin siipi yläpuolellani, mutta säästyin osumilta, kun ruoskan käyttäjä ilmeisesti oli suunnannut hyökkäyksensä komppaniamme johtajia kohtaan.
Pannuset hävisivät tämänkin taistelun surkeasti ja nöyryyttävästi.
En millään muista, montako erillistä sotapäivää tai taistelua tähän vuoden 1964 kevätsotaan kuului. Joskus tapahtui, että komppaniamme oli liikkeellä, mutta taistelukosketusta viholliseen ei koko päivänä kuitenkaan tapahtunut. Eräänkin kerran odottelimme proomujen ja Keltasaaren alueella vihollisen hyökkäystä, mutta sitä ei kuitenkaan tullut. Tuolloin suuri Pannusen komppania jaettiin tilapäisesti kahteen osaan: toinen, Pannusen Matin johtama osasto jäi lotjille, ja komppanian toinen puoli meni väijyksiin läheiseen Keltasaareen. Jos ylätalolaiset olisivat hyökänneet lotjilla olevaa osastoa vastaan, luullen sitä koko komppaniaksi, Keltasaaren joukko olisi hyökännyt selustasta. Suunnitelma oli hyvä, ja taistelu olisi voitu voittaa - mutta ylätalolaiset päättivät sinä päivänä olla sotimatta.
Sain muuten tuolloin kunnian olla hetken ajan Pannusen komppanian toisen puoliskon tilapäinen päällikkö, mikä tietysti tuntui hienolta. Pannusen Matti lähti nimittäin Keltasaareen neuvottelemaan toisen osaston päällikön kanssa ja nimitti minut siksi aikaa lotjille jääneen komppanian puoliskon päälliköksi. Osastojen välillä oli sovittu yhteydenpitomerkistä. Se oli Harrisen Arton starttipistoolillaan ampuma laukaus. Kun se kuului, ja tällä kertaa se ilmeisesti kuului Keltasaaresta, piti päälliköiden tavata.
Vähitellen huhut kovista taisteluista olivat kiirineet vanhempieni korviin, ja he kielsivät minua osallistumasta sotiin. Niinpä en ollutkaan mukana viimeisessä, suuressa taistelussa, jonka poliisit hajottivat nelostiellä. Joku oli nimittäin valittanut poliisille, että kaksi toisiaan kivittävää poikalaumaa haittaa nelostien liikennettä Koskisen korjaamon pohjoispuolella. Taistelu päättyi viranomaisten toimesta ja samalla loppui koko suursota - sillä kertaa. Taistelijoiden vanhemmat ilmeisesti kuulivat poliisin väliintulosta ja panivat nuoret sotilaansa kotiarestiin.
Varmistaakseni näissä muistelmissani esittämiäni asioita keskustelin edellä mainituista sodista niissä aikoinaan mukana olleen Harrisen Arton kanssa. Hän muisteli aikoinaan puhutun, että eräänä syynä poliisien ilmaantumiseen kevään 1964 sotanäyttämölle olivat joidenkin sodassa ruoskituiksi tulleiden nuorten vanhempien valitukset. Artokin muisti edellä mainitsemani Matalan lahden lotjilla tapahtuneet eräiden Pannusen komppanian "isojen poikien" kidutukset ja ruoskinnat.
Vaikka puhun Ylätalon komppaniasta, Pannuset itse kutsuivat vastustajaansa Hoviniemen komppaniaksi. Tuota nimitystä minä puolestaan en ylätalolaisista voinut käyttää, sillä miltä olisi kuulostanut: Hoviniemen Henry sotimassa Pannusten joukoissa Hoviniemen komppaniaa vastaan? Ylätalolaisia he olivat, ja sota heidän ja minun välillä ei suinkaan päättynyt tuohon edellä mainittuun taisteluun, vaan sitä jatkui erinäisiä tulitaukoja ja aselepoja ja lyhyitä rauhojakin lukuun ottamatta vuosikausia.
Mainitsin tuossa edellä Tarrin Pekan eräänä Pannusen komppanian päälliköistä. Tuo minua pari- kolme vuotta vanhempi poika asui aivan naapurissamme nelostien toisella puolella. Hänen hyviä kavereitaan oli myös Haatasen Marko, joka ei osallistunut mihinkään sotiin.
Ennen noita suursotia olleissa kahinoissa - sellaisiakin siis oli ollut - Tuo Pekka oli ollut ylätaloalaisten puolella. Kerran hän kuitenkin eräässä Hoviniemen pihapiiriin suuntautuneessa hyökkäyksessä yllättäen loikkasi meidän riveihimme. Olin aivan varma, että Pekka hakkaa minut, kun hän sai minut kiinni jossakin Mäkelän asunnon nurkilla. Yllätyin aika lailla, kun hän nyrkiniskujen sijasta kuiskasikin minulle tulevansa meidän puolelle. Saattoi olla, että tällä Pekalla oli oma roolinsa siinä, että vaikutusvaltainen Pannusen komppania hieman myöhemmin tuli minun puolelleni.
Kerron vielä parista Ylliin liittyvästä sotatapahtumasta, joita en aivan tarkkaan osaa ajoittaa, mutta jotka mitä ilmeisimmin tapahtuivat suunnilleen samoihin aikoihin kuin nämä edellä mainitut suuret sodatkin.
Toisessa tapauksessa Yllin korkeaan ohjaamokoppiin oli linnoittautunut neljä poikaa: Halosen Kalle, Hilvosen Harri, Pasasen Jani ja joku neljäs, todennäköisimmin Hilvosen Ismo (tai Varnasen Jukka).
Pasasen Janilla oli ilmakivääri, ja hän hallitsi näyttämöä sen avulla suvereenisti. Emme kuitenkaan antaneet periksi, vaan hiiviskelimme lotjien seinustoilla ja väleissä heitellen sillointöllöin lumipallon Yllin koppia kohti. Ilmakon kudit vinkuivat joskus pelottavan läheltä. Vähitellen ammunta harveni, ja arvelimme luotien olivat lopussa - melkein lopussa vai aivan lopussa, siinä on kuitenkin tietty ero.
Kävimme yhä rohkeammiksi lumipallojen heitossa, ja yhä useampi pallo lensi sinne minne se oli tähdättykin - suoraan Yllin koppiin. Mainitussa paikassa ei ollut sellaista kohtaa, joka olisi ollut suojassa sisään ryöppyävältä lumelta. Avoin ikkuna jokaisessa neljässä seinässä takasi osumat.
Jäällä sattui kulkemaan muitakin asiasta kiinnostuneita, mm. Heinosen Marko ja Tarrin Pekka, ja hekin liittyivät pallonheittäjiin. Kun tulitus lopulta keskeytettiin, kipusi ohjaamotornista alakuloisia ja märkiä poikia, joiden jokaisen silmäkulmassa taisi olla kyynel. Heidän häviönsä oli totaalinen.
Yhtä totaalinen oli meidän häviömme seuraavassa tapauksessa:
Harrisen Arto, Hytölän Harri, Rantalan Juha (joka ei tuolloin vielä kuulunut sotajoukkoomme, vaan sattui lähtemään mukaan aivan vahingossa) ja minä lähdimme pahaa aavistamatta käymään lotjilla. Jouduimme väijytyksen uhriksi ja meidät vangittiin Yllin keulakoppiin. Siellä odottelimme kohtaloamme. Rantalan Juha, joka oli ensimmäistä kertaa mukana tällaisessa, murtui ensimmäiseksi itkemään. Me muut sen sijaan säilytimme malttimme, ja odotimme mitä tuleman piti. Katossa olevan luukun päälle oli nostettu iso kasa rautaketjua ja kannella käveli lisäksi vartija, joten pakomahdollisuutta ei ollut. Jossakin vaiheessa Halosen Kalle avasi luukun ja sanoi minulle, että pääsen ulos. Juuri kun olin työntämässä päätäni luukusta, hän pudotti sen suoraan nenälleni ja nauroi ivallisesti. Sota oli julmaa.
Yksi kerrallaan meidät "vapautettiin" eli kuljetettiin Yllin ohjaamokoppiin ja sidottiin peräsimen varteen. Siihen sidottua hakkasivat vangitsijamme kukin vuorollaan. Hilvosen Harri osoittautui kaikkein säälimättömimmäksi eräiden muiden tyytyessä lähinnä vain muodon vuoksi lyömään hieman (joku hakkaajista ehkä ajatteli sisimmässään, että jonakin päivänä hän voi olla itse vankina ja lyötävänä, ja silloin armottomat hakkaajat kyllä muistettaisiin).
Häviömme oli täydellinen. Mutta nyt muutama sana rakentamastani tornista, josta tuli seuraavien sotien näyttämö.
Torni - voittamaton linnake?
Tornissa oli aluksi vain kaksi seinillä varustettua kerrosta. Alimman kerroksen alla oli ilman seiniä oleva tila, jota kautta torniin mentiin. Lattiassa oli saranoilla varustettu luukku. Tornin kolmas kerros oli pelkkä matalilla laidoilla varustettu parveke. Varsin pian kuitenkin rakensin siihenkin huoneen. Se oli kapea huone, ja sen sivustoilla oli matalat sisältä päin avoimet lokerot katettua parveketta. Jossakin vaiheessa ainoa reitti tornin katolle vei tällaisen lokeron kannessa olevan pienen aukon kautta, ja siitä pujottautumisessa vaadittiin todellista akrobatiaa.
Kun sain tuon kapean huoneen valmiiksi, vanha kaverini Hattulaisen Topi innostui osallistumaan sen sisustukseen. Niinpä huoneesta tuli hyvin kotoisa pahvilla vuorattuine sisäseinineen. Jonkinlainen läpinäkyvällä muovilla päällystetty kattoikkunakin siinä oli. Juuri noihin aikoihin purettiin sahan vierestä erästä vanhaa asuintaloa, ja löysimme sieltä kaikenlaista jännää tavaraa. Erään herätyskellonkin toin tornille.
Ja kun torni vihdoin valmistui, sen rakentamisen ajan vallinnut ”aselepo” päättyi ja sotakirveet kaivettiin taas esille. Ylätalolaiset olivat olleet auttamassa tornin rakentamisessa, joten he sovelsivat ikivanhaa oikeusperiaatetta: minkä olen tehnyt, sen saan särkeäkin. Heidän sovellutuksensa vain meni vielä tästäkin yli: minkä Henry on tehnyt, sen he saavat särkeä.
Ylätalon koplan johtava nelikko oli koulussa minua luokkaa ylempänä oleva Halosen Kalle, pari luokkaa alempana olevat Hilvosen Harri ja Varnasen Jukka sekä näitä vuotta nuorempi Hilvosen Ismo. Viimeksi mainittu ei asunut Ylätalolla ja niinpä hän ei aina osannut oikein päättää, kummalla puolella hän kulloinkin oli. Itse laskin hänet vihollisiin, johon ei voinut luottaa ja joka vain kävi vakoilemassa meidän puoltamme.
Kun torni oli valmistunut, alkoivat hyökkäykset siis jälleen. Ne päättyivät aina meidän puolemme häviöön. Käytännössä tämä tarkoitti minua ja minun häviötäni, sillä aikansa tornin seiniä kivitettyään vihollinen saattoi huutaa tornin ulkopuolelta piiritetyille sisällä olijoille, että "antautukaa, teille ei tehdä mitään, ainoastaan Henry me hakataan." Ja niinpä siis meidän puolemme pojat siirtyivät ulos katselijoiksi elleivät suorastaan menneet vihollisen puolelle, kun minua ahdistettiin. En muista minua näissä torninvaltaustapahtumissa juuri kuitenkaan varsinaisesti hakatun - ainakaan kovin paljon. Jotenkin onnistuin yleensä pakenemaan tai sitten vihollinen luovutti eikä tunkeutunut torniin, jonne ei seiniä särkemättä helppo ollut tullakaan, ainoa luukku kun kulki hankalasti alakautta.
Oliko se siis vihollisen voitto vai meidän, kun vihollinen aikansa kivitti tornia, särki sitä ehkä hieman ja poistui sitten paikalta meidän puolustajien koko ajan pysytellessä tornin sisässä? Tällaisiahan oli valtaosa tornisodista. Alkuaikojen tornisotiin muuten osallistui vielä Halosen Kalleakin vanhempia poikia. Muistan ainakin Varnasen Terhon olleen mukana joissakin taisteluissa. Hän oli ainakin yli kaksi vuotta minua vanhempi.
Pikkusota jatkui satunnaisina tornin särkemisinä, siis sabotaasina, ja ajoittaisina pienehköinä taisteluina etupäässä tornin seutuvilla, vaikka muistan tapauksia, jolloin mekin kehittelimme jonkinlaista hyökkäystä Ylätalon suuntaan. Mäkisen Jani, Haarasen Jani, meidän Jarkko, Mesiojan Jarkko, Liimataisen Vesa ja Jari, ehkä joitakin Kauhasen poikia Ylätalolta. Itse asiassa meitä oli vähemmän kuin ylätalolaisia, ja se selittänee ainakin osittain ainaisen alakynnessä olemisemme. (kuva suurenee - klik)
Vuodet vaihtuvat, sodat jatkuvat
Entäpä sodat? Käytiinkö niitä myös keväällä 1965? Ikävä kyllä, en pitänyt "sotapäiväkirjaa" - ja tuskin se olisi tallessakaan - noina vuosina, mutta muistelen, että myös keväällä 1965 Pannusen komppania jälleen kasattiin kokoon ja alkoi sotatila ylätalolaisia vastaan. Sota muistutti edellisen vuoden suurta sotaa. Sitä käytiin Ylätalon pohjoispuolisilla alueilla. Sodassa oli uusiakin kasvoja, mm. minua luokkaa alempana koulussa ollut Rantalan Juha. Minulla on mielikuva siitä, kuinka keskustelimme koulun jälkeen hänen ja joidenkin muiden poikien kanssa sotasuunnitelmistamme kirkolla Rönkän sähköliikkeen takapihalla, joilla seuduilla Rantalan Juha asui. Siitä lähdimme polkemaan pyörillämme Hoviniemen riihelle, jossa taisteluiden oli määrä tapahtua.
Taistelutapahtumat kehittyivät siten, että jossakin vaiheessa komppaniamme oli linnoittautunut riiheen, ja vihollinen yritti sisään koko voimallaan. Minulla on hämärä muistikuva, että mainitsemani Juha Rantala ei osoittanut kovin suurta urheutta tässä piiritystilanteessa, vaan sotilaalle sopimattomasti itkeä pillitti muiden säilyttäessä malttinsa. Tämä on kuitenkin vain muistikuva, jonka saatan ehkä sekoittaa johonkin muuhunkin tilanteeseen ja henkilöön (en kuitenkaan itseeni, öhöm). Joka tapauksessa riihen tilanne oli jännittävä. Saapolan Risto huitoi heinähangolla pienestä riihen seinässä olevasta aukosta aina kun vihollinen yritti läpimurtoa. Lopulta vihollinen poistui.
Juttelin muuten (5.12.1994) Harrisen Arton kanssa näistä meidän vanhoista sodistamme, ja hän alkoi minun mitenkään johdattelematta kertoa juuri tuosta edellä mainitsemastani riihen tilanteesta, jossa sisään pyrkivää vihollista häädettiin heinähangon kanssa. Arto muisti myös Rönkän takaa tapahtuneen sotaan lähtömme. Sen sijaan tämän tai muidenkaan sotien tarkkaa ajankohtaa hän ei muistanut sen paremmin kuin minäkään.
Kevään 1965 suuri sota päättyi luultavasti aika pian, eikä se ilmeisesti päätynyt yhtä dramaattisesti kuin edellisen vuoden suursota, jota lopettamaan tarvittiin poliisejakin. Ehkä se vain loppui sotaväsymykseen. Muita yksittäisiä taisteluita kuin tuon riihen jutun en muistakaan siitä. Sen sijaan muistelen erään sodan - todennäköisesti se oli juuri tämä - päättyneen siten, että sotivat osapuolet kohtasivat toisensa jossakin Kennään seuduilla ja alkoivat taistelun sijasta jutella keskenään. Ehkä liian moni huomasi omia kavereitaan vastapuolen riveissä. Vähitellen siitä kuitenkin poistuttiin kuka minnekin ja sotatila oli päättynyt.
Edellä mainitussa tilanteessa minua hieman harmitti, että vihollisen riveissä oli myös eräs Luukkosen Kari, minua vuoden verran vanhempi poika, jota kutsuttiin "Jahdiksi". Olin nimittäin hirveästi ihastunut hänen sisareensa, luokallani olevaan Luukkosen Riittaan, ja tietysti etujeni mukaista olisi ollut ylläpitää mahdollisimman hyviä välejä hänen veljeensä. Jos hän olisi kuulunut kavereihini, hänen kauttaan minulla olisi ollut tilaisuus nähdä Riittaa muutenkin kuin vain koulussa. Tuollaiset haaveet olivat kuitenkin täysin turhia, sillä kyseinen Kari suhtautui hyvin viileästi minuun. Muistelen jo silloin kokeneeni asian jotenkin poliittisena. Kuuluihan työväenluokkaisen E-Osuusliikkeen myyjän pojan jo aivan luonnostaan olla toisella puolella barrikadia kuin rikkaan kapitalistin pojan.
Suursodat päättyvät, pikkusodat eivät
Keväällä olin sotinut vielä Pannusen komppanian riveissä. Nyt syksyllä tilanne kuitenkin muuttui ratkaisevasti. Pannuista ja Saapoloista tulikin yllättäen vihollisiani.
Juttu alkoi siitä, kun olin tulossa Pekkarisen Harrin kanssa polkupyörillä nelostietä jostakin pohjoisen suunnasta, ja Koskisen korjaamon kohdalla eteemme juoksi joukko poikia. Harri tajusi, että kyseessä oli väijytys, ja onnistui pakenemaan. Minä sen sijaan jäin pahaa aavistamatta paikalle, ja jouduin Saapolan Karin, Pannusen Matin ja Hattusen Maunon vangiksi. He kuljettivat minut jonnekin Suihkosen mutkan lähettyville ja alkuvaiheessa kohtelivat minua vielä jokseenkin asiallisesti. Vähitellen touhu alkoi saada yhä aggressiivisempia piirteitä, ja ennen pitkää totesin olevani pelkkä vanki, jota tönittiin ja pahoinpideltiin. Välillä minut oltiin päästävinään vapaaksi, mutta sitten kuitenkin napattiin uudelleen. Eräänlaista "kissa ja hiiri" -leikkiä siis.
Vähitellen matkamme suuntautui Kennään suuren liiterin vintille, jossa vangitsijani sitoivat minut jaloista kiinni kattoparruun. Sitten he vetivät narusta, niin että välillä roikuin lähes pää alaspäin. Jossakin vaiheessa he poistuivat paikalta jättäen minut yksin sidottuna sinne. Mennessään he lupasivat usuttaa Hannan - kaikkien pelkäämän, läheisessä pikku mökissä asuneen "noidan" - kimppuuni. Ilta oli jo pimentynyt, ja voin vakuuttaa, että roikkuminen pää alaspäin vanhan aution liiterin katto-orressa kuutamon loistaessa rakennuksen seinäluukusta, oli kauhea kokemus. En muista aivan tarkkaan tapahtumien yksityiskohtia tästä eteenpäin, mutta jotenkin minä siitä kuitenkin selvisin. Kun sain narut irti, hyppäsin suin päin alas liiterin pimeästä välikaton luukusta kolhien tietysti itseäni kaiken maailman rojuun, mitä alla sattui olemaan. Se ei kuitenkaan hidastanut pakomatkaani, vaan avasin saman tien ulko-oven ja lähdin juoksemaan kotia kohti. Vangitsijani eivät enää saaneet minua kiinni.
Oli aivan selvä juttu, että tämäntyyppinen aggressio merkitsi sotaa. Niinpä siis menin entisten vihollisteni ylätaloalaisten luokse ja houkuttelin heitä puolelleni Pannusia vastaan. Heidän "pomoihinsa" kuulunut Hilvosen Unto sekä muut päälliköt suostuivatkin sodan aloittamiseen. Tuskin oli päivä tai pari kulunut, kun joukkoja jo koottiin puolin ja toisin.
Olin aina tuohon asti ollut hävinneellä puolella suursodissa, ja pienemmissäkin, mutta tällä kertaa odotin vihdoin pääseväni nauttimaan voiton hedelmistä. Olivathan ylätaloalaiset nimittäin voittaneet kaikki aiemmat sotansa. Lienenkö minä kuitenkin ollut tässä suhteessa jonkinlainen pahanilmanlintu, koskapa tätä sotaa eivät voittaneet ylätalolaiset vaan Pannusen komppania. Itse sodasta paljonkaan muista, mutta ehkä se johtuu siitä, että siinä ei ole paljon muisteltavaa. Pannuset vain saapuivat suurella joukolla Kennään mäeltä ajaen puolustautumista yrittäneet ylätalolaiset pakoon. Kivet lensivät, ruoskat viuhuivat ja kovat "sotahuudot" kaikuivat, niin kuin tällaisissa sodissa yleensä. Niin kai siinä vain kävi. Joka tapauksessa tämä oli viimeinen "suursodaksi" luokiteltava taistelu Taipalsaarella, jonka tiedän tapahtuneen.
Suursodan luokittelen siten, että sotijoiden yhteismäärä on useita kymmeniä, ja mukana on lisäksi vanhempiakin, jopa 15-18 -vuotiaita, poikia. Sotiminen on lisäksi komppanioineen, päälliköineen ja aseineen jotenkin organisoidumpaa kuin spontaaneissa pikkusodissa ja kahakoissa.
Suursodat päättyivät siis tuohon, mutta pikkusotia oli vielä tuleva.
Vankeus pimeässä
Syksy pimeni ja pimeyden myötä alkoivat taas erilaiset lamppuleikit. Eräänä iltana näin jonkun tuikkivan lampulla Hoviniemen keittiön ikkunasta sisään. Menin ovelle ja näin "lamppumiesten" vilkuttelevan kaivon luona. Samalla huomasin polkupyöräni satulalla kiven ja sen alla paperilapun. Lapussa luki: "Tule kaivolle!"
Menin uteliaana katsomaan, mitä kaivolla olisi, ja löysin sieltä uuden paperilapulle kirjoitetun viestin. Siinä kehotettiin saapumaan Ylätalon edustalla olevalle ns. Hoviniemen perunakuopalle, josta löytyisi seuraava viesti.
Ennen kuin kerron, löytyikö tätä viestiä, mainitsen hieman Ylätalon alueen nimistöstä. Alueen "virallinen" nimi oli Kuoppamäki, ja ainakin mamma käytti siitä nimenomaan tätä nimitystä. Kun me sanoimme jonkun asuvan Ylätalolla, mamman puheissa hän asui Kuoppamäellä. Viimemainittu nimitys johtui mäkeen kaivetuista perunakuopista, joita alueella oli ollut jo hyvin kauan. Edellä mainittu Hoviniemen kuoppa, oli varattu Harjasteen perheen perunoille. Muut kuopat, jotka sijaitsivat siitä erillään asunrakennuksen luoteispuolella, olivat työntekijöiden käytössä.
Utelias kun olin, hiivin siis lapussa mainitulle perunakuopalle. Koska ylätalolaisten kyseessä ollen osasin aina epäillä ansaa, olin hyvin varovainen ja kiertelin mahdollisimman huomaamattomia reittejä. Lappu löytyikin helposti kuopan eteisen seinästä. Lapussa kehotettiin jatkamaan matkaa halkopinoille, josta löytyisi jälleen uusi viesti. Lähdin siis entistäkin varovaisemmin hiiviskelemään halkopinoja kohti.
Halkopinot olivat Ylätalon liiterin takana, jossa oli myös suurin osa työntekijöiden perunakuopista. Tutkiskelin pinoja, mutta en löytänyt mitään lappua. Mietin, lähtisinkö takaisin kotiin. Koska en nähnyt ylätalolaisia missään, päätin käydä saman tien salaa ja nopeasti vilkaisemassa heidän uutta majapaikkaansa, jonka he olivat juuri tuona syksynä rakentaneet erääseen vanhaan perunakuoppaan.
Hiivin hiljaa kuopalle, avasin kattoluukun ja kurkistin sisään. En kuitenkaan uskaltanut laskeutua pimeään kuoppaan, vaikka minulla oli taskulamppukin mukanani. Paikka oli sen verran kalsea ja pelottava. Lähdin siis kävelemään kotiani kohti. Jossakin Ylätalon pihan seuduilla kohtasin kuitenkin yllättäen Ylätalon koplan, jonka salaisia ohjelappusia olin seuraillut. Kerroin heille seuranneeni lappuja halkopinoille asti, mutta siellä olevan lapun jääneen minulta löytämättä. Kuullessaan tämän, he halusivat näyttää tuon viestin. Ja kai minäkin olin utelias sen näkemään.
Saavuimme halkopinoille, ja ylätalolaiset johdattivat minut paperilapun luokse. Se oli kiinnitetty tikulla näkyvälle paikalle erään halon nokkaan, mutta jostakin syystä en ollut sitä vain huomannut. "Mene luolaan, siellä seuraava viesti", siihen oli kirjoitettu.
Entä sitten? Tässä vaiheessa olisin ehkä jo ollut valmis palaamaan kotiini, sillä tunsin oloni hieman levottomaksi pimeässä metsässä ylätalon koplan seurassa, joka oli järjestänyt minulle niin paljon ikävyyksiä vuosien varrella. Vaihtoehtoni taisivat kuitenkin olla vähissä: Ylätalolaiset vaativat minua menemään luolaan ja lukemaan siellä olevan viimeisen viestin. Jonkinasteisen painostuksen vallitessa laskeuduin siis pimeään kellariin taskulamppu kädessäni. Ja totta: Pöydällä oli lappu, jossa luki: "Olet ansassa." Allekirjoittajana oli Mustakaapu. Lappuun oli lisäksi piirretty Batmanin merkkejä. Lukija arvanneekin, mitä tapahtui seuraavaksi. Luolan luukku pamautettiin kiinni, ja jäin ylätalolaisten vangiksi.
Tuo Mustakaapu oli juuri noihin aikoihin Aku Ankassa debyyttinsä tehnyt roisto, ja Batman oli samoihin aikoihin alkanut TV-sarja.
Ylätalolaisten ansa oli epäonnistunut, koska en ollut löytänyt heidän viestiään, ja koska reittimme lisäksi olivat menneet pahasti ristiin. Heidän oli ollut tarkoitus kytätä luolan edustalla ja odottaa, kunnes minä menen luolaan ja luen siellä olevan lapun. Ja sitten vain luukku kiinni. No joo. Vaikka homma ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaan, ansassa kuitenkin olin.
Selväähän se on, että ylätalolaiset päästivät minut pois luolastaan jonkin ajan kuluttua. Sitten seurasi tavanomaista "kidutusta" ja muuta vastaavaa, kunnes onnistuin riuhtaisemaan itseni irti heidän otteestaan ja juoksemaan pakoon. Irti päästyäni juoksin kuin viimeistä päivää kotia kohti kunnes kompastuin liiterin edustalla Ylätalon pihassa. Vihreä kolmipatterinen itäsaksalainen ARTAS-lamppu lensi kädestäni, mutta siihen tuli onneksi ainoastaan pieni lommo. Tuo mainitsemani lommo oli muuten näkyvissä tuossa lampussa silloinkin kun sen viimeksi näin joskus Hoviniemestä karkottamisemme aikoihin.
Onnettomuus
Jouduin liikenneonnettomuuden seurauksena yli kahdeksi viikoksi sairaalaan. Sieltä päästyäni kirjoitin päiväkirjaani:
Nyt on 16 päivä Marraskuuta. Me käytiin Kauhasen Janin kanssa katsomassa Matalassa lahessa olevaa vihollisen majaa ja särettiin se sitten. Sitten me mentiin lotjille (vanhoille) ja sitten tultiin pois. Sain tietää, että ylätalolaiset on tehny rauhan. Ne sottii nyt Pannusia vastaan, mutta en tiijä onko se totta.
On 17 päivä Marraskuuta. Torstai, on kulunut 3 viikkoa siitä kun minä ajoin kolarin. Me käytiin Jakan kans kahtomassa Mustassa lahessa että onko siellä jäitä. Oli siellä vähän. Sitten me mentiin Liimataiseen, ja Mesiojan pihassa me nähtiin Vesa, ja se sano että ylätalolaiset on sodassa Pannusia vastaan ja se on ylkkien puolella. Ja joku on särkeny Hattusten majan ja se on kai ylkät. Sitten mä sanoin sille, että se on Vesa ja Jari, joka sen majan on särkenyt. Vesa sano että Esa oli valehellu että se on Vesa - ja Pauli ja Esa saa muka niisuun.
Kuten lukija voi havaita, tuohon aikaan Taipalsaarella puhuttiin aika savopitoista murretta. Ja samaa puhekieltähän käytin tietysti myös päiväkirjassani. Oli puhuttava samaa kieltä kuin ympäristökin. Jos joku olisi poikaporukassa alkanut yht'äkkiä puhua puhtaalla kirjakielellä, niin pitkään kai sitä olisi katsottu.
Viikkoakaan ei ollut siis kulunut sairaalasta pääsystäni, kun jo olin keskellä paikallisia sotia ja juonitteluja. Noista päiväkirjaotteista voi havaita, että lotjat ja laivat jo tuolloin merkitsivät paljon minulle "Kapteeni Henry Harjasteelle". Ne ovat aina merkinneet. Päiväkirjastani voi myös havaita, että sodat ja vihollisuudet eri poikaporukoiden kesken olivat toinen hyvin hallitseva aihe elämässäni - tahdoin sitä tai en. Noina vuosina ei yksinkertaisesti voinut olla puolueettomana ja syrjässä poikien keskeisestä "paikallispolitiikasta". Puoli oli aina valittava. Ja ne joiden puolella ei ollut, olivat vihollisia. Se oli elämän kova laki.
Sota – melkein
Nykyajan nuorten elämässä ei taida enää olla sotia, niin kuin oli tuohon aikaan. Silloin sodittiin vähän väliä milloin ketäkin vastaan, ja sotatilat saattoivat jatkua vuosia. Oli siis monia muitakin sotia kuin jo aikaisemmin mainitsemani Pannusten ja ylätalolaisten sodat.
Vaikka kerronkin seuraavan tapahtuman juuri tässä kevään 1967 kohdalla, en väitä aivan varmasti, että se olisi tapahtunut juuri silloin. Monenlaista toimintaahan oli syksyisinkin. Joka tapauksessa se oli sota - tai sen piti olla sota.
Kaikki alkoi siitä, että jostakin syystä koulussa oli tapahtunut enemmän tai vähemmän vihamielinen jakaantuminen eri porukoihin, ja tilanne johti lopulta suoranaiseen sotatilaan. "Ratkaisutaistelu" sovittiin käytäväksi illalla koulun jälkeen eräässä metsittyneessä hiekkamontussa erään Savivuorella olevan hakkuuaukean takana. Minä kuuluin siihen joukkoon, jonka oli määrä puolustaa tätä hiekkamonttua hyökkääjiä vastaan. Koska tämä jakaantuminen sotiviksi osapuoliksi ei ollut kovin pitkäaikainen, en enää muista keitä kuhunkin "komppaniaan" kuului. Muistelen, että sotatoimissa oli mukana koko tunnettu sakki, eli Pekkarisen Harri, Tirkkosen Taito, Viinasen Isto ja monia muita koulukavereitani, mutta kuka soti ketäkin vastaan - sitä en enää varmasti muista. Äärimmäisen hämäränä muistikuvana mielessäni kuitenkin häilyy, että ainakin Viinasen Isto ja Tirkkosen Taito olisivat olleet vihollisiani ja Pekkarisen Harri sekä Pasasen Seppo puolellani, mutta kuten sanoin, muistikuva ei ole aivan luotettava. Joka tapauksessa osa entisistä ystävistäni oli tässä sodassa vihollisiani.
Olimme asentaneet hiekkakuoppamme reunalle suuria ns. maaritsoja, joilla oli tarkoitus ampua kiviä hyökkäävää vihollista kohti. Kun odotettu hyökkäys lähestyi, jännitys tiivistyi. Meidän puoleltamme oli ehkä lähetetty tiedustelijoita seuraamaan vihollisen sotavalmisteluja. Vihollisen tiedettiin nimittäin ensin kokoontuvan ja lähtevän sitten liikkeelle jostakin Tirkkosen Taiton kodin seutuvilta.
Kun vihollinen vihdoin ilmestyi näkyviin ja lähestyi "linnoitustamme", odotimme "verisen" taistelun puhkeavan minä hetkenä tahansa. Mutta. Mitään taistelua ei syntynytkään. Tilanne laukesi rauhanomaisesti, ja pian eri sotijaosapuolet olivat taas ystäviä keskenään keskustellen "linnoituksen" puolustuksesta ja muusta sellaisesta. Sota oli päättynyt rauhaan ennen ensimmäistäkään "laukausta".
Koulukiusaamista
Koulu jatkui tavanomaista tahtiaan, eikä koulumenestykseni ollut kehuttava. Lisäksi kärsin koulukiusaamisesta, joka tuntui vain pahenevan pahenemistaan. Minun olisi helpompi luetella ne luokkamme pojat, jotka eivät hakanneet minua kuin ne jotka hakkasivat. Niitä kun ei ollut kuin pari. Jouduin pakenemaan väkivaltaa välitunneilla, ja kerran kiusaajani ahdistivat minut koulun takapihalla olleiden halkopinojen väliin, jossa astuin erääseen haisevaan aineeseen niin että kenkäni seuraavalla tunnilla... no niin, arvaattehan te.
Jopa entinen kaverini Pekkarisen Harri alkoi ajoittain käyttäytyä aggressiivisesti minua kohtaan. Kerran hän mm. kaverinsa Naumasen Pekan kanssa lähestyi minua pahoinpitelyaikeissa tyhjässä D-luokassa. Väsyneenä ja suuttuneena siihen, että he alituiseen olivat kimpussani, nappasin käteeni tuolin, vai oliko sen peräti pulpetti, ja aloin huitoa sillä. Säikähtäneinä odottamattomasta päättäväisyydestäni he sillä kertaa luopuivat pahoista aikeistaan ja mumisivat jotain että "Tuohan on hullu".
En tiedä, olinko hullu, mutta joka tapauksessa puolustautumisfilosofiani oli yleisestä poikkeava. Tavallisestihan ajatellaan, ainakin koulupoikien keskuudessa ja ehkä laajemminkin, että puolustautumisessa täytyy pidättäytyä samoihin keinoihin, joita hyökkääjäkin käyttää. Eli nyrkein hyökkäävää vastaan saa puolustautua korkeintaan nyrkein jne. Jos käyttää ylimitoitettuja keinoja, esim. heittää aseetonta nyrkinheiluttajaa kivillä tms., sitä pidetään epäreiluna ja raukkamaisena.
Koska minusta ei ollut puolustautumaan nyrkein eikä paljon muutenkaan, pitäytyminen tuohon yleisesti hyväksyttävään asenteeseen johti jatkuvaan tappioon ja toistuviin selkäsaunoihin - ja sen varaan ahdistajani toimintansa laskivatkin. Niinpä omaksuinkin vähitellen sellaisen näkemyksen, että katsoin oikeudekseni olla noudattamatta tuota edellä mainittua samoilla aseilla puolustautumista. Katsoin, että voin käyttää mitä tahansa, vaikka kuinka äärimmäistä keinoa, joka on tarpeen hyökkääjän pysäyttämiseksi. Raukaksi tai hulluksi leimaaminen ei enää pelottanut, koska eikö jatkuvasti hakattuna ja vainottuna oleva jo muutenkin ole raukaksi leimautunut.
Hyvä. Loppuiko kiusaamiseni siis, kun aloin käyttää voimakkaampia keinoja kuin hyökkääjäni?
Ei. Koska olin, ja olen aina ollut, älytön pelkuri, enkä siis uskaltanut - joitakin harvoja raivon vallassa toteutuneita poikkeuksia lukuun ottamatta - käyttää noita voimakkaampia keinoja, koska silloin ahdistajanikin olisi käyttänyt niitä, ja vammani olisivat lopulta olleet entistäkin pahempia. Minähän nimittäin olisin kuitenkin lopulta hävinnyt ottelun käytiinpä se millä keinoin tahansa. Minähän hävisin aina ja kaikille. Lajissa kuin lajissa. Niinpä minun täytyikin vain tyytyä osaani hakattavana ja ainoastaan mielikuvituksessani taistella vainoojiani vastaan - kaikilla keinoilla aina heidän kuviteltuun tuhoonsa asti.
Ehkä näiltä 60-luvun sotien ja vainojen vuosilta on peräisin tietty fanaattisuuteni asioiden suhteen.
Ai, miksi minua kiusattiin? Kukapa sen varmasti tietäisi. Ehkä olin poikkeava. Lapsellinen. Ärsyttävä. Inhottava. Heikko. Kadehdittu rikkaan kodin lapsi. Ehkä olin vain sopiva. Jonkun osaksihan aina tulee olla alimmaisena. Toisaalta kuuluin luokkamme nuorimpiin. Monet kiusaajistani olivat minua vuoden tai pari vanhempia. Minä, joka omassa koulun ulkopuolisessa, pääosin minua nuoremmassa, kaveripiirissäni olin johtaja, "Kapteeni Nemo", olin koulussa kaiken tuon vastakohta. Niinpä orientoiduinkin nimenomaan koulun ulkopuoliseen elämään. Koulu oli vain inhottava ja välttämätön pakko, jota oli käytävä.
Hyökkäys tornille
Kesän kääntyessä kohti loppuaan käytiin tornilla sarja yllättäviä sotia, joiden ratkaisutaistelussa oli vastapuolen riveissä myös vanha ystäväni Pasasen Kauko. Jäi epäselväksi, mikä ylätalolaiset oli saanut lähtemään sodan tielle, koska edellisistä sodista oli kulunut jo kauan. Saimme joka tapauksessa jonkun tuomana viestin, että ylätalolaiset aikovat hyökätä tornille. Niinpä aloimme varustautua puolustukseen. ”Komppaniassamme” oli vain joukko pikkupoikia, joten sodan lopputulos oli jo ennalta selvä. Minä taisin olla 13-vuotiaana joukon vanhin. Seuraavaksi vanhin oli Mesiojan Vesa.
Ylätalolaiset hyökkäilivät useita kertoja ja käytännössä valloittivat tornin pääsemättä kuitenkaan sisälle. Uusi torni oli juuri valmistunut, eikä siinä ollut ylintä kerrosta. Siitä ei ollut myöskään kulkuyhteyttä vanhaan torniin, joka puolestaan oli laajennettu keväällä. Puolustauduimme siis ainoastaan vanhassa tornissa. Jouduimme aika pian vetäytymään sisälle kivien lentäessä kohti tornia. Lähipuolustusaseena meillä oli noin 20 litran vesiruisku, jonka olin tuonut Hoviniemen vintiltä. Sillä oli tarkoitus suihkuttaa vettä laudan rakoihin tehdyistä ”ampuma-aukoista”.
Ratkaisevassa hyökkäyksessä torni taas valloitettiin. Vihollinen antoi muiden meistä paitsi minun paeta. Minut oli ilmeisesti tarkoitus hakata. Jouduin siis puolustautumaan. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Hyökkäys tornin sisälle katolla olevan oven kautta alkoi Pasasen Kaukon rynnäköllä. Hänellä oli kädessään pitkä keppi, millä hän sohi ja huitoi. Sisälle tuleva reitti teki mutkan, joten onnistuin jonkin aikaa pitämään puoliani. Minullakin oli jotain kättä pidempää. Kauko ei uskaltanut työntää päätään näkyviin kulman takaa. Hänen hyökkäyksensä oli kuitenkin niin voimakas, että jouduin perääntymään seuraavaan huoneeseen, jota erotti tornin suurimmasta päähuoneesta vihreä pressu. Pienempää huonetta sanottiin vartioiden huoneeksi. Sen takana vielä yhden väliseinän ja käytävän päässä oli vihonviimeinen suojapaikka ”Nemohuone”. Sinne komppanian päällikkö vetäytyisi äärimmäisessä tilanteessa. Hyökkääjän oli vaikea valloittaa sitä, ettei hän alkanut särkeä seiniä.
En päässyt puolustustaistelussani ”Nemohuoneeseen” asti. Olin vartijoiden huoneessa Kaukon huitoessa kepillään pressun koloista. En keksinyt muutakaan, joten tartuin kiinni keppiin. Se oli epämääräinen kapeahko laudanpätkä. Kun Kauko huomasi, että pidän kepistä kiinni, hän riuhtaisi sen täydellä voimallaan irti otteestani. Tällöin kepistä irtosi sälö, joka meni läpi kädestäni peukalon ja etusormen välistä. Verta tuli jonkin verran, mutta mitään vakavampaa vammaa ei onneksi aiheutunut. Tässä vaiheessa Kauko lopetti hyökkäämisensä ja poistui tornin sisältä. Ylätalon komppania lähti paikalta voittajana.
Kävin kotona sitomassa haavani ja palasin tornille tutkimaan taistelussa syntyneitä vahinkoja. Yleensähän vihollinen särki tornia hyökkäyksen kuluessa. Vahingot jäivät tällä kerralla onneksi vähäisiksi. Ollessani tornilla Pasasen Kauko ilmestyi yhtäkkiä paikalle. Ehdin jo säikähtää, jatkuuko hyökkäys vielä, mutta Kauko tulikin tekemään sovintoa. En ole pitkävihainen, joten sota lopetettiin saman tien. Kaveruutemme palasi ennalleen.
Tämä sota oli viimeinen ylätalolaisia vastaan käydyistä sodista. Uudet viholliset olivat vastassamme seuraavissa sodissa, joissa roolit olivat välillä kääntyneet toisin päin. Minä olin hyökkääjä ja yritin valloittaa torniani takaisin sen miehittäjiltä. Nämä taistelut tapahtuivat kutenkin vasta seuraavana keväänä.
