Kesän kääntyessä kohti loppuaan käytiin tornilla sarja yllättäviä sotia, joiden ratkaisutaistelussa oli vastapuolen riveissä myös vanha ystäväni Paanasen Keijo. Jäi epäselväksi, mikä ylätalolaiset oli saanut lähtemään sodan tielle, koska edellisistä sodista oli kulunut jo kauan. Saimme joka tapauksessa jonkun tuomana viestin, että ylätalolaiset aikovat hyökätä tornille. Niinpä aloimme varustautua puolustukseen. ”Komppaniassamme” oli vain joukko pikkupoikia, joten sodan lopputulos oli jo ennalta selvä. Minä taisin olla 13-vuotiaana joukon vanhin. Seuraavaksi vanhin oli Meriojan Veke.
Ylätalolaiset hyökkäilivät useita kertoja ja käytännössä valloittivat tornin pääsemättä kuitenkaan sisälle. Uusi torni oli juuri valmistunut, eikä siinä ollut ylintä kerrosta. Siitä ei ollut myöskään kulkuyhteyttä vanhaan torniin, joka puolestaan oli laajennettu keväällä. Puolustauduimme siis ainoastaan vanhassa tornissa. Jouduimme aika pian vetäytymään sisälle kivien lentäessä kohti tornia. Lähipuolustusaseena meillä oli noin 20 litran vesiruisku, jonka olin tuonut Kokkilan vintiltä. Sillä oli tarkoitus suihkuttaa vettä laudan rakoihin tehdyistä ”ampuma-aukoista”.
Ratkaisevassa hyökkäyksessä torni taas valloitettiin. Vihollinen antoi muiden meistä paitsi minun paeta. Minut oli ilmeisesti tarkoitus hakata. Jouduin siis puolustautumaan. Muita vaihtoehtoja ei ollut. Hyökkäys tornin sisälle katolla olevan oven kautta alkoi Paanasen Keijon rynnäköllä. Hänellä oli kädessään pitkä keppi, millä hän sohi ja huitoi. Sisälle tuleva reitti teki mutkan, joten onnistuin jonkin aikaa pitämään puoliani. Minullakin oli jotain kättä pidempää. Keijo ei uskaltanut työntää päätään näkyviin kulman takaa. Hänen hyökkäyksensä oli kuitenkin niin voimakas, että jouduin perääntymään seuraavaan huoneeseen, jota erotti tornin suurimmasta päähuoneesta vihreä pressu. Pienempää huonetta sanottiin vartijoiden huoneeksi. Sen takana vielä yhden väliseinän ja käytävän päässä oli vihonviimeinen suojapaikka ”Nemohuone”. Sinne komppanian päällikkö vetäytyisi äärimmäisessä tilanteessa. Hyökkääjän oli vaikea valloittaa sitä, ellei hän alkanut särkeä seiniä.
En päässyt puolustustaistelussani ”Nemohuoneeseen” asti. Olin vartijoiden huoneessa Keijon huitoessa kepillään pressun koloista. En keksinyt muutakaan, joten tartuin kiinni keppiin. Se oli epämääräinen kapeahko laudanpätkä. Kun Keijo huomasi, että pidän kepistä kiinni, hän riuhtaisi sen täydellä voimallaan irti otteestani. Tällöin kepistä irtosi sälö, joka meni läpi kädestäni peukalon ja etusormen välistä. Verta tuli jonkin verran, mutta mitään vakavampaa vammaa ei onneksi aiheutunut. Tässä vaiheessa Keijo lopetti hyökkäämisensä ja poistui tornin sisältä. Ylätalon komppania lähti paikalta voittajana.
Kävin kotona sitomassa haavani ja palasin tornille tutkimaan taistelussa syntyneitä vahinkoja. Yleensähän vihollinen särki tornia hyökkäyksen kuluessa. Vahingot jäivät tällä kerralla onneksi vähäisiksi. Ollessani tornilla Paanasen Keijo ilmestyi yhtäkkiä paikalle. Ehdin jo säikähtää, jatkuuko hyökkäys vielä, mutta Keijo tulikin tekemään sovintoa. En ole pitkävihainen, joten sota lopetettiin saman tien. Kaveruutemme palasi ennalleen.
Tämä sota oli viimeinen ylätalolaisia vastaan käydyistä sodista. Uudet viholliset olivat vastassamme seuraavissa sodissa, joissa roolit olivat välillä kääntyneet toisin päin. Minä olin hyökkääjä ja yritin valloittaa torniani takaisin sen miehittäjiltä. Nämä taistelut tapahtuivat kutenkin vasta seuraavana keväänä.
(sama kertomus on myöhemmässä koostetarinassa toisen kerran)
